Ihmisen asento elää sen mukaan, tekeekö hän käytännönläheisellä tavalla, on tunteidensa vallassa, miettii teoreettisesti, muistelee, vai mitä tekeekään. Näin oma elekieli elää myös silloin, kun seuraa toisen tekemistä ja myös kommunikaatiota seuratessa sekä ollessa sosiaalinen. Ja tuo elekielen vapaa muuntuminen tilanteen mukaan on olennaista omalle ymmärrykselle siitä, millaisia nuo ajattelutavat ym tekemisten piirteet ovat käyttää, mihin niistä on, miten hyvin niillä toimivat tekemisten mitkin puolet ja mihin huomion piiri silloin tekijällä niiden osalta rajautuu.
Siksi omaa elekieltään ei saisi rajata pois kuin ei haluaisi ilmaista mitään tai kuin haluasi kontrolloida ihan kaiken, mitä näkyy, sillä silloin jää oma ymmärrys kai kokonaan pois tieto tekemisten noista puolista. Eikö voisi olettaa, että jos elekieli heijastelee vaistomaisesti seurassa olevan ihmisen tekemisiäja tekemisentapaa, niin se on vain seurallisuutta, ei mitään itsestä paljastavaa.
Vastaavasti vauvan kapaloiminen voi olla tuhoisaa vauvan kyvylle ymmärtää erilaisia lähestymistapoja, luonnehtia eri ihmisiä ja heidän tekemisentapojaan. Tuon ymmärryksen kai pitäisi olla koko ajan mukana eikä tulal mukaan vasta vanhemmalla iällä. Samoin, jos täkki vauvan tai lapsen päällä on liian raskas tai muuten tiukasti niin, että rajoittaa liikkeitä. Samoin kai, jos huumaavin ainein dumppaa ihmisen olemusta tai näköaistia.
